764 words
Suomentanut Jukka Hakola
English original here
Yksi mielenkiintoinen sivujuonne Bostonin maratonin tragediassa on Tamerlan Tsarnaevin vaimon, Katherine Russellin tarina. Kaikkien näkemysten mukaan hän oli varsin tyypillinen amerikkalainen valkoinen tyttö, aina siihen asti kun päätyi miehensä vaikutuspiiriin. Virallinen tapahtumien kulku on alusta asti ollut, ja tulee olemaan, että hän oli väkivaltaisen ekstremistimiehensä aivopesemä ja hyväksikäyttämä uhri. Aikanaan Katherine Russell liittynee Patti Hearstin, Lee Boyd Malvon ja koko Ranskan valtion seuraan vetoamaan Tukholman syndroomaan ja omaksumaan uhrin roolin, sekä näin ollen vapauttamaan itsensä kaikesta syyllisyydestä ja vastuusta.
Tamerlan oli taatusti tyrannimainen: tarinoiden mukaan tämä hyökkäsi vaimoaan kohtaan niin suullisesti kuin heittelemällä huonekaluja. Radikaali islam, tai minkälainen islam tahansa, on vieras uhka joka tulisi ajaa pois yhteisöistämme, eivätkä tämän edustajat saisi koskaan tuntea olevansa kotonaan sen kummemmin Euroopassa kuin Amerikassakaan. Terroriteko itsessään oli täysin kohtuuton, ja kaiken puolustelun tuolla puolen ottaessaan tähtäimeensä yhden viimeisistä tervehenkisistä ja jaloista amerikkalaisista julkisista tapahtumista.
Tarinassa on silti muutakin meneillään kuin ainoastaan kahden ihmisen luontainen viehtymys toisiaan kohtaan olosuhteiden tuodessa nämä yhteen. Katherine valitsi islamilaisen ekstremismin, meni sen kanssa naimisiin, synnytti sille lapsen, ja uhmakkaana pukeutuu sen hijabiin jopa sen jälkeen kun se lahtasi ja vammautti tämän omia. Miksi? Saamme ehkä paremman käsityksen, kun savu hälvenee ja lisää tietoa paljastuu. Tämän mittaluokan valintoihin elämässä vaikuttavat takuulla monet tekijät. Minun aavistukseni silti on, että Katherine Russell antoi periksi sille luontaiselle viehtymykselle joka meillä kaikilla, erityisesti naisilla, on vahvaa ja itsevarmaa aatteen miestä kohtaan.
Uuden Oikeiston piirissä puhutaan paljon siitä kuinka sääli ja heikkouden suvaitseminen ovat erityisesti feminiinisiä piirteitä. Naiset, varsinkin nykypäivän valkoiset amerikkalaiset naiset, tuntuvat nauttivan kaiken degeneraation, viallisuuden ja epäonnistumisen syleilemisestä. Heidän jalo ja luonnollinen taipumuksensa huolenpitoon on nyky-yhteiskunnan vääristämä voima, sen kanavoima eksoottisia AIDS-orpoja, vihamielisiä maahanmuuttajia ja kotikissoja kohtaan. Tämä taipumus löytää epäfunktionaalisen ilmaisunsa heidän pinnallisissa väitteissään siitä, kuinka he suosivat nöyriä, vaatimattomia ja herkkiä miehiä. Miehiä, joiden elämä pyörii heidän ympärillään.
Internetin “pelimies”-alakulttuuri pyrkii saamaan Amerikan nuoret, epävarmat miehet vaikuttamaan siltä että nämä olisivat itsevarmoja, että heidän fiksaationaan ei olisi naisen kanssa sänkyyn pääseminen ja käyttäytymään tavalla joka ilmentää sitä että he eivät pelkää sen kummemmin tyrmätyksi tulemista kuin kuolemaakaan.
Pyrkimys on sinänsä hyvä, mutta tämä mentaliteetti tulee luonnostaan miehelle joka on alistanut tahtonsa jotain transendentaalista päämäärää varten, ja luovuttanut mielensä ja ruumiinsa aseeksi jonkin muun kuin videopelien, tai sen, että pyrkisi ansaitsemaan lisää rahaa naisensa käytettäväksi, puolesta.
Yksinkertaistettuna, tytöt tykkäävät perinteisestä patriarkasta, erityisesti soturista. Eivätkä vain tytöt. Kaikki kaipaavat kiinnostavaa tarinaa, ja jokainen joka ei itse elä voimakkaan ja lumoavan elämäntarinan sisällä, tuntee vetoa siihen. Oli kyse sitten rakkaustarinoiden, julkkislehtien tai tosi-tv:n kuluttamisesta, kyse on paosta toiseen elämään, elämään jossa on tarkoitusta, syvyyttä, kuuluisuutta ja valtaa. Pyrkimyksenä on paeta nihilistisen, sirpaleisen ja luovuudesta tyhjiin puristetun modernin amerikkalaisen elämän masentavaa banaaliutta.
Mielenkiintoinen ilmiö tapahtui Scott Terryn puhuessa patriarkaatin ja valkoisen etelän perinnön puolesta vuoden 2013 Conservative Political Action Conference -tapahtumassa. Yleisön refleksinomainen reaktio tätä kohtaan oli täystyrmäys. Mikäli Terry olisi perääntynyt, pyydellyt anteeksi tai osoittanut katuvansa sanomaansa, yleisö olisi todennäköisesti jatkanut tämän lyttäämistä.
Tämä on juuri se kohta missä asiat usein muuttuvat ongelmalliseksi mahdollisille valkoisten oikeuksien puolestapuhujille. Ihmislauman petomaiset vaistot muistuttavat suden vaistoja, ja perääntyminen on ainoastaan kutsu takaa-ajoon. Tietyssä mielessä tämä poliittinen ilmiö muistuttaa eräänlaista “jänishousu-peliä.” Yleisö yritti saattaa Terryn häpeään, mutta he näkivät tämän silmistä ja kuulivat tämän sanoista että hän ei kokenut olevansa vastuussa yleisölle; hän oli aatteen mies.
Edellämainitun kaltaisissa tilanteissa vastustajasi yrittävät selvittää millä puolella uskollisuutesi ja kunnioituksesi ovat. Useat henkilöt jotka ajavat valkoisten asiaa, tai sanovat “rasistisia” asioita ovat itse asiassa sydämessään edelleen uskollisia systeemillemme. He pelaavat edelleen systeemin peliä, eikä heille jää muuta mahdollisuutta kuin näyttää syyllisyyden kalvamilta häviäjiltä. Jos kieltäydyt radikaalisti uudelleenorientoitumasta vaihtoehtoista maailmankatsomusta kohti, et voi kuin hävitä, sillä perimämme ja uskomme säilyttäminen on vastoin pelin virallisia sääntöjä. Se, että Tsarnaevin setä haukkuu tätä “luuseriksi”, on systeemimme silmissä häviämisen merkkejä. “Rasistiksi”, “seksistiksi” tai “ekstremistiksi” tunnustautuminen on ilman muuta häviäjän siirto systeemin pelissä. Mutta Tsarnaev ei voinut hävitä, koska hän ei alun alkaenkaan pelannut heidän peliään. Hänen kaukana olevan kotimaansa jumalat olivat ottaneet haltuunsa hänen verensä.
Meidän vastauksemme heidän jihadinsa uhkaa vastaan tulee olla meidän oma ristiretkemme, meidän omaa vertamme kohtaan tapahtuva haltuunotto meidän omien maidemme jumalilta. Me emme kohdista aggressiotamme heidän maissaan olevia viattomia siviilejä kohtaan (joka asettaa meidät oman hallituksemme yläpuolelle). Loppujen lopuksi kyse ei edes ole mistään erityisen militaristisesta. Kysymys on loppujen lopuksi siitä mitä Evola kutsuu Metaphysics of War -kirjassaan sisäiseksi sodaksi, voitoksi, jonka meidän alkukantaiset vaistomme ja korkeimmat traditiomme saavat modernin maailman synneistä, paheista ja ylilyönneistä. Jos saamme tämän prosessin liikkeelle, emme enää valita viriilimmistä ja traditionaalisista miehistä jotka tulevat muualta ja karkaavat naistemme kanssa. Meidän vihollisemme sen sijaan valittavat sitä, kuinka heidät “aivopestään” meidän oletetulla “ekstremismillämme.”
Aatteen Mies
Suomentanut Jukka Hakola
English original here
Yksi mielenkiintoinen sivujuonne Bostonin maratonin tragediassa on Tamerlan Tsarnaevin vaimon, Katherine Russellin tarina. Kaikkien näkemysten mukaan hän oli varsin tyypillinen amerikkalainen valkoinen tyttö, aina siihen asti kun päätyi miehensä vaikutuspiiriin. Virallinen tapahtumien kulku on alusta asti ollut, ja tulee olemaan, että hän oli väkivaltaisen ekstremistimiehensä aivopesemä ja hyväksikäyttämä uhri. Aikanaan Katherine Russell liittynee Patti Hearstin, Lee Boyd Malvon ja koko Ranskan valtion seuraan vetoamaan Tukholman syndroomaan ja omaksumaan uhrin roolin, sekä näin ollen vapauttamaan itsensä kaikesta syyllisyydestä ja vastuusta.
Tamerlan oli taatusti tyrannimainen: tarinoiden mukaan tämä hyökkäsi vaimoaan kohtaan niin suullisesti kuin heittelemällä huonekaluja. Radikaali islam, tai minkälainen islam tahansa, on vieras uhka joka tulisi ajaa pois yhteisöistämme, eivätkä tämän edustajat saisi koskaan tuntea olevansa kotonaan sen kummemmin Euroopassa kuin Amerikassakaan. Terroriteko itsessään oli täysin kohtuuton, ja kaiken puolustelun tuolla puolen ottaessaan tähtäimeensä yhden viimeisistä tervehenkisistä ja jaloista amerikkalaisista julkisista tapahtumista.
Tarinassa on silti muutakin meneillään kuin ainoastaan kahden ihmisen luontainen viehtymys toisiaan kohtaan olosuhteiden tuodessa nämä yhteen. Katherine valitsi islamilaisen ekstremismin, meni sen kanssa naimisiin, synnytti sille lapsen, ja uhmakkaana pukeutuu sen hijabiin jopa sen jälkeen kun se lahtasi ja vammautti tämän omia. Miksi? Saamme ehkä paremman käsityksen, kun savu hälvenee ja lisää tietoa paljastuu. Tämän mittaluokan valintoihin elämässä vaikuttavat takuulla monet tekijät. Minun aavistukseni silti on, että Katherine Russell antoi periksi sille luontaiselle viehtymykselle joka meillä kaikilla, erityisesti naisilla, on vahvaa ja itsevarmaa aatteen miestä kohtaan.
Uuden Oikeiston piirissä puhutaan paljon siitä kuinka sääli ja heikkouden suvaitseminen ovat erityisesti feminiinisiä piirteitä. Naiset, varsinkin nykypäivän valkoiset amerikkalaiset naiset, tuntuvat nauttivan kaiken degeneraation, viallisuuden ja epäonnistumisen syleilemisestä. Heidän jalo ja luonnollinen taipumuksensa huolenpitoon on nyky-yhteiskunnan vääristämä voima, sen kanavoima eksoottisia AIDS-orpoja, vihamielisiä maahanmuuttajia ja kotikissoja kohtaan. Tämä taipumus löytää epäfunktionaalisen ilmaisunsa heidän pinnallisissa väitteissään siitä, kuinka he suosivat nöyriä, vaatimattomia ja herkkiä miehiä. Miehiä, joiden elämä pyörii heidän ympärillään.
Internetin “pelimies”-alakulttuuri pyrkii saamaan Amerikan nuoret, epävarmat miehet vaikuttamaan siltä että nämä olisivat itsevarmoja, että heidän fiksaationaan ei olisi naisen kanssa sänkyyn pääseminen ja käyttäytymään tavalla joka ilmentää sitä että he eivät pelkää sen kummemmin tyrmätyksi tulemista kuin kuolemaakaan.
Pyrkimys on sinänsä hyvä, mutta tämä mentaliteetti tulee luonnostaan miehelle joka on alistanut tahtonsa jotain transendentaalista päämäärää varten, ja luovuttanut mielensä ja ruumiinsa aseeksi jonkin muun kuin videopelien, tai sen, että pyrkisi ansaitsemaan lisää rahaa naisensa käytettäväksi, puolesta.
Yksinkertaistettuna, tytöt tykkäävät perinteisestä patriarkasta, erityisesti soturista. Eivätkä vain tytöt. Kaikki kaipaavat kiinnostavaa tarinaa, ja jokainen joka ei itse elä voimakkaan ja lumoavan elämäntarinan sisällä, tuntee vetoa siihen. Oli kyse sitten rakkaustarinoiden, julkkislehtien tai tosi-tv:n kuluttamisesta, kyse on paosta toiseen elämään, elämään jossa on tarkoitusta, syvyyttä, kuuluisuutta ja valtaa. Pyrkimyksenä on paeta nihilistisen, sirpaleisen ja luovuudesta tyhjiin puristetun modernin amerikkalaisen elämän masentavaa banaaliutta.
Mielenkiintoinen ilmiö tapahtui Scott Terryn puhuessa patriarkaatin ja valkoisen etelän perinnön puolesta vuoden 2013 Conservative Political Action Conference -tapahtumassa. Yleisön refleksinomainen reaktio tätä kohtaan oli täystyrmäys. Mikäli Terry olisi perääntynyt, pyydellyt anteeksi tai osoittanut katuvansa sanomaansa, yleisö olisi todennäköisesti jatkanut tämän lyttäämistä.
Tämä on juuri se kohta missä asiat usein muuttuvat ongelmalliseksi mahdollisille valkoisten oikeuksien puolestapuhujille. Ihmislauman petomaiset vaistot muistuttavat suden vaistoja, ja perääntyminen on ainoastaan kutsu takaa-ajoon. Tietyssä mielessä tämä poliittinen ilmiö muistuttaa eräänlaista “jänishousu-peliä.” Yleisö yritti saattaa Terryn häpeään, mutta he näkivät tämän silmistä ja kuulivat tämän sanoista että hän ei kokenut olevansa vastuussa yleisölle; hän oli aatteen mies.
Edellämainitun kaltaisissa tilanteissa vastustajasi yrittävät selvittää millä puolella uskollisuutesi ja kunnioituksesi ovat. Useat henkilöt jotka ajavat valkoisten asiaa, tai sanovat “rasistisia” asioita ovat itse asiassa sydämessään edelleen uskollisia systeemillemme. He pelaavat edelleen systeemin peliä, eikä heille jää muuta mahdollisuutta kuin näyttää syyllisyyden kalvamilta häviäjiltä. Jos kieltäydyt radikaalisti uudelleenorientoitumasta vaihtoehtoista maailmankatsomusta kohti, et voi kuin hävitä, sillä perimämme ja uskomme säilyttäminen on vastoin pelin virallisia sääntöjä. Se, että Tsarnaevin setä haukkuu tätä “luuseriksi”, on systeemimme silmissä häviämisen merkkejä. “Rasistiksi”, “seksistiksi” tai “ekstremistiksi” tunnustautuminen on ilman muuta häviäjän siirto systeemin pelissä. Mutta Tsarnaev ei voinut hävitä, koska hän ei alun alkaenkaan pelannut heidän peliään. Hänen kaukana olevan kotimaansa jumalat olivat ottaneet haltuunsa hänen verensä.
Meidän vastauksemme heidän jihadinsa uhkaa vastaan tulee olla meidän oma ristiretkemme, meidän omaa vertamme kohtaan tapahtuva haltuunotto meidän omien maidemme jumalilta. Me emme kohdista aggressiotamme heidän maissaan olevia viattomia siviilejä kohtaan (joka asettaa meidät oman hallituksemme yläpuolelle). Loppujen lopuksi kyse ei edes ole mistään erityisen militaristisesta. Kysymys on loppujen lopuksi siitä mitä Evola kutsuu Metaphysics of War -kirjassaan sisäiseksi sodaksi, voitoksi, jonka meidän alkukantaiset vaistomme ja korkeimmat traditiomme saavat modernin maailman synneistä, paheista ja ylilyönneistä. Jos saamme tämän prosessin liikkeelle, emme enää valita viriilimmistä ja traditionaalisista miehistä jotka tulevat muualta ja karkaavat naistemme kanssa. Meidän vihollisemme sen sijaan valittavat sitä, kuinka heidät “aivopestään” meidän oletetulla “ekstremismillämme.”